Uupumuksen myöntäminen, ennaltaehkäisy ja ajatusten muuttaminen

Hellurei!

Eipä ole tullut tänne kirjoiteltua juuri mitään pitkään aikaan, koska inspiraation puute. Tänään tuli monen mutkan kautta erittäinkin osuva aihe mieleeni omastakin kokemuksesta. Elämäni aikana olen nähnyt läheltä muutamia esimerkkejä loppuun palamisesta. Tällöin olen ajatellut, että "enhän minä mitään loppuunpalamista koskaan tule kokemaan!". No niinhän minä luulin, kunnes tuli syksy 2016 ja iso elämänmuutos.... Nimittäin koulun alkaminen ja Kainuuseen lähtö enemmän tai vähemmän. Espoolaiselle nuorelle 22- vuotiaalle melko kova paikka. Jäi Tempaus- areenan treenit ja muut tärkeät ystävät Espooseen ja Helsinkiin. Piti ottaa vastuuta, johon silloinen Henkka ei ollut todellakaan valmis. Koko ajan urheilullisuus ja fyysinen kunto kehittyi, joka oli itselleni hyvinkin tärkeä asia. Henkinen puoli junnasi hyvin lahjakkaasti paikoillaan, jopa karistui alta. Ymmärrys henkisestä puolesta oli silloin nykyhetkeen verrattuna mitätön.

Alkoi koulu, kaikki meni hyvin. Oli paljon iloa ja uusia asioita. Sopeutuminen oli raskas, mutta jokseenkin helppo. Kainuu oli kuitenkin tuttua seutua ennestään. Samalla kuitenkin huomasin vaatimustason nousseen pikkuhiljaa, hyvin salakavalasti. Olin aikaisemmin oireiluni laittanut fyysisen ylirasitus- tilan piikkiin. Juu, varmasti prosessi oli fyysisellä saralla käynnissä. Syytä mihinkään ei löytynyt. Jaksaminen opiskeluun oli kuitenkin olemassa. Kevät 2017- syksy 2018 meni hyvin. Koulu sujui ja jaksoin tehdä vaikka mitä, mutta henkinen puoli oli edelleen vajavainen. Sitten alkoi tapahtua. Oli paljon uutta ja kivaa, aina unelmoituja asioita. Syksyllä 2018 olivat kuitenkin pohjalla raskaat teoria opinnot. Tuli tammikuu 2019. Tällöin alkoi 19- viikon harjoittelu- putki. Oli samaan aikaan viikonloppuisin töitä, alppihiihdon ohjaaja- kurssi sekä työssä oppiminen. Kaikki meni hyvin, mutta 16 viikkoon päivääkään en levännyt. Jälkikäteen ajateltuna se tuntuu järjettömältä. Tuntui silloinkin, mutta hei kaikki sujui ja elämä oli lystiä. Kesätyöt 2019 oli mukavaa aikaa, mutta silti sisälläni kupli. Kaikki ei ollut hyvin. Työt hoidettiin mallikkaasti, kuten ennen. Elokuun lopussa 2019 kesätyöt loppuivat, fiilis oli hyvä. Tiedossa oli koulusta kevyempi jakso. Ajatus oli, että "nyt haetaan henkistä voimaa!". No sehän ei ihan mennyt niin... Alkoi ajanjakso, jolloin olin aivan loppu ja väsynyt. Oireilin fyysisesti, muttei löytynyt mitään syytä millekkään. Fyysisiä oireita olivat muun muassa sydämen tykyttely, väsymys, puristava tunne kurkussa jaksamattomuus, hengenahdistus ja yksinkertaisesti huono suorituskyky.Sitten tuli se kuuluisa musta päivä. Romahdin ja itkin vain itkemisen vuoksi. Olo oli todella huono, muttei ollut hätää. Oli tieto, että asioiden pitää muuttua. Luovuttaminen alan suhteen ei ollut silloinkaan vaihtoehto. Halusin tehdä töitä hoitoalalla, koska se on vain se oma juttuni. Hain apua, joka kannatti.

Kuva Vuokatin vaaralta syksyllä -21, otettu itse. 

Syksy 2019- talvi 2020 oli aikaa, jolloin oli tapahtumaa. Ajatusmallien hakeminen tuntui raskaalta ja hankalalta. Ei ollut helppoa aikaa se. Kaikki jotka mut tuntee, tietävät suhtautumiseni olevan all- in. Oli silloinkin. Sitten tuli korona- aika ja terapian alku, jolloin tajusin muutoksen olevan konkreettinen. Mikään ei ole itsestäänselvää: ei työnteko, terveys tai henkinen jaksaminen... Tästä ajasta kaikki on revittävä irti. Erityisesti terapian kautta asioiden oivaltaminen on ollut minulle erityisen tärkeä ja merkityksellinen asia. Se, että pääsee puhumaan, ei ole myöskään itsestäänselvää. Jokaisen ihmisen pinnan alla kuplii ja paljon. Moni ei vain sitä näytä. Tässä vaiheessa ajattelin, että suurin muutos pitää tapahtua asioihin suhtautumisessa sekä voimavarojen priorisoinnissa. Treenaamisen tai työnteon ei ole todellakaan oltava pakkopullaa. Sen on tunnuttava hyvältä. Jokaisen on muistettava, että ihminen on inhimillinen eläin, virheitä tulee ja menee. Jokainen tekee niitä, siinä hetkessä on hyväksyttävä virhe ja kehityttävä. Virhe on inhimillisin tapa oppia ja kasvaa. 

Suurin kiitos tästä on ollut se, että asioihin suhtautuminen on keventynyt. Myös työhön ja treenaamiseen, jotka ovat olleet minulle aina isoja juttuja. Olen sanonut, että haluan lääkäriksi. Kyllä, haluan edelleen. Tavoitteiden saavuttaminen ei ole enää minulle sitä, että se on vain tavote. Mitä kovempi tavoite, sitä enemmän se vaatii ajatusmallien keventämistä ja prosessoimista. Ja se vaatii eritoten jaksamisen priorisoimista. 

Tekstin pointti ei ole se, että toisin esille ainoastaan oman kokemukseni asiasta. Toivon hartaasti, että jokainen tämän tekstin lukija miettii hetken hiljaisessa mielessään. Mieti, että pysähdytkö sinä itsesi ja läheistesi lähelle ja kysyt aidosti, mitä minulle/sinulle kuuluu. Teet pysähtymisellä itsellesi erittäin paljon hyvää. Ja muista ottaa välillä aika pysähtyäksesi! Nämä asiat eivät ole helppoja, mutta onko aina pakko paeta haastavia asioita esimerkiksi suorittamalla tai tekemällä suuria elämänmuutoksia vaihtamalla alaa tms. Tee sitä mitä rakastat, rakasta sitä mitä teet.

ps. -20% kyseisen kuvan tuotteista sairashuone.fi- osoitteesta koodilla "alennuksiahoitotyosta"

Vi ses igen!
Henkka