Ammattiin kasvaminen
Moro!
Insgagramissa kyselinkin tilillä, että onko porukalla toivetta blogitekstin aiheeksi. Sain vastaukseksi, että kirjota ammattiin kasvamisesta. Tekstin kulku on pitkälti tarina omasta ammattiin kasvamisesta, mutta tekstin lopussa käyn yleisellä tasolla asiaa läpi. Sosiaali- ja terveysala on kuitenkin ollut ennen aina unelma- ammattini, joten tämän vuoksi alanvalinta on ollut selkeä. Sen lisäksi oli kyllä todella iso merkitys sillä, että yks parhaista ystävistäni lähti opiskelemaan kanssa alaa. Sai ylipuhuttua :)
Itselläni on siis taustalla lähihoitajatutkinto. Sillon ei ollut lähtökohdat kovin helpot. Olin vähän arka käytännöntaitojen käyttämisessä ja en niinkään ehkä ollut se kaikista varmin tekijä. Kummasti lähihoitajakoulutuksen työharjoittelut toivat varmuutta, ja koulutuksen päätyttyä olinkin jo ihan ok pisteessä. Vanhuspuolella tein viimeisen harjoittelun, josta jäinkin kyseiseen harjoittelupaikkaan töihin. Harjoitteluiden jälkeen itselläni oli kuitenkin eväät lähteä kehittämään omaa ammatillista osaamistani.
Lähihoitajaksi kasvamista hankaloitti oman arkuuden lisäksi se, että ensimmäisissä harjoitteluissa kokonaiskuvan hahmottaminen oli haastavaa. Tästä lähtökohdasta oli erittäin mukava lähteä kehittämään itseäni, sillä kehityskohta oli todella kokonaisvaltainen. Tulevien hoitajien on kuitenkin hyvä muistaa, että koulutuksen tarkoitus on antaa lähtötaso omalle ammatilliselle kehitykselle työelämässä koulun jälkeen. Älkää siis missään nimessä aliarvioiko koulutusta. Olkaa harjoitteluissa hereillä, sieltä on ammennettavissa todella paljon! :) Onhan se kuitenkin kiva, ettei koulussa tarvitse istua. Olkaa rohkeita ja nöyriä työtä kohtaan! Sillä pärjää pitkälle.
Kuten edellä mainitsinkin, seuraava vaihe oli kolmen vuoden periodi yksityisessä palvelutalossa lähihoitajana. Olen todella usein pureskellut sitä, että mitä kyseinen työpaikka antoi ammatilliseen kasvuun. Palvelutalossa ollessani hahmotin eri tavalla kokonaisuuksia ja opin ymmärtämään eri tavalla muistisairauksista. Opin kunnioittamaan ihmisiä sekä kohtaamaan ihmiset yksilöllisesti. Perushoitoa palvelutalossahan on todella paljon. Perushoidon lisäksi on myös aina otettava huomioon ihmisen sairaudet, jotta asukasta voi hoitaa mahdollisimman kokonaisvaltaisesti.
Kokonaisvaltaisesta hoitotyöstä opin jonkin verran, mutta perushoidon lisäksi opin todella paljon siitä, miten kipulääkitys tulisi toteuttaa hoitokodissa. Kivunhoidollisesti olisi ihan sama, vaikka joillain asukkailla menisi kolmiolääkkeitä hoitolaitoksessa listalla. Perustelen tämän sillä, että asukkailla on jatkuva ympärivuorokautinen valvonta ja kivun arviointi. Toki näissä on lääkärikohtaisuuksia, ketkä määräävät niitä kolmiolääkkeitä. Opin myös tekemään kovasti töitä siellä sekä hoitotyön eettisiä arvoja. En kuitenkaan väheksy ollenkaan palvelutaloa ensimmäisenä työpaikkana ollenkaan! Työkaverit olivat mukavia.
No sitten, suurimmat oivallukseni lähihoitajana toimiessani. Ne tapahtuivat erikoissairaanhoidon neurologisella vuodeosastolla. Oi neurologia, minä niin henkilökohtaisesti pidän tästä erikoisalasta. Yksilöllinen hoitotyö toteutuu, monipuolisesti erilaisia perussairauksia neurologisten oireiden ja sairauksien takana. Neurologisella vuodeosastolla siis hoidetaan aivoverenkiertohäiriöiden lisäksi aivokasvain potilaita, ms- tautia sairastavia, migreenipotilaita, parkinsonin tautia sairastavia potilata sekä epilepsiaa sairastavia. Ainiin, lisäksi on ALSia ja joskus on myös tulehduksellisia aivosairauksia. Mielenkiintoinen paketti. Todella kokonaisvaltainen osasto ja siellä oppi eeerittäin paljon hoitotyöstä ja miten hoidetaan somaattisesti sairaita toodella laadukkaasti. Oi työkaverit, ikävöin teitä! <3 Työpaikkana akuutti neurologinen vuodeosasto oli ensimmäinen, jossa ymmärsin käsityksen kiire. Kiire on vasta silloin hoitotyössä, kun jollain potilaalla on hengenhätä. Ja todistetusti niin se on. Opin myös kokonaisvaltaisesta hoidosta todella paljon.
Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin sanoa, että neurolla potilaita hoidetaan kokonaisvaltaisesti. Ei pelkästään fyysisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti kokonaisvaltaisesti. Neurolla otetaan huomioon potilaiden perussairaudet. Opin kädentaitojen lisäksi todella paljon potilaiden kohtaamisesta akuutin kriisin keskellä sekä kokonaisvaltaisesta hoidosta. Varmasti tulen työskentelemään neurologialla.
Ensimmäisen kesän alussa itselläni oli ensimmäinen työpaikan vaihto. Olin uuden edessä. Kaikki oli uutta, mielenkiintoista. Työnkuva oli erilainen ja rutiineita ei ollut. Ne rutiinit piti luoda, mutta liikaa rutiineita ei saa erikoissairaanhoidossa olla. Tilanteet muuttuvat. Olin kulttuurishokissa. Oli erittäin raskas perehdytysviikko. Tuntui omalta, mutta kuitenkin oli todella paljon kasvamista. Järkytys. Ensimmäiset fiilikset olivat, että mitä ihmettä täällä tapahtuu? Työkaverit ja esimiehet tukivat ja olivat takana. Päätin silloin antaa uudelle mahdollisuuden. Uskallan väittää, että työurani pelastus. Siksi tämä ala on mulle niin tärkee. Itkin, tuntu tosi pahalta. En lopettanut vaikka alussa tuntui siltä. Jälkikäteen voin vaan sanoa että onneks en jättänyt kesken. Sillon opin tuntemaan itteni. Uskallan väittää, että elämäni isoimpia oivalluksia.
Ammattikorkeakoulun alettua omat silmät aukesivat aivan eri tavalla sille, että miten hoitotyö tulisi toteuttaa mahdollisimman yksilöllisesti. Koen, että käytännön taitojen määrän lisäksi olen oppinut todella roimasti teoriatietoja. Sairaanhoitajakoulutuksen isoin anti on ollut kokonaisvaltaisen hoitotyön osaamisen lisäksi se, että varmuus eettiseen osaamiseen sekä inhimillisen hoidon ymmärtäminen on kaiken a ja o huolellisuuden lisäksi. Lisäksi ammattikorkeakoulussa olisi kyllä ihan suotavaa se, että tuleva hoitotyön osaaja kasvaa kanssa ihmisenä. Uskallan väittää, että edellisen kolmen vuoden aikana oon kasvanut ihmisenä enemmän kun ikinä. Ensinnäkin se, että pitää ottaa tekemisistään vastuu ja pitäs olla kuitenkin itteä ja alaa kohtaan nöyrä.
Ammattikorkeakoulu saattaa kuulostaa joidenkin mielestä todella pahalta, mutta minä sanon amkin olevan paljon rennompi paikka kun siitä huhutaan. Asenne ratkaisee lopputuloksen- niin tässäkin. Ei todellakaan kannata oikeasti nähä painajaisia sairaanhoitajan koulutuksesta. Mutta siis, sairaanhoitajaksi opiskelemaan lähteminen oli paras ratkasu elämässäni. Tämä mahdollisti silmien avaamisen lisäksi ammatillisen kehittymisen. Tässä vaiheessa on hyvä kuitenkin muistuttaa, että lähihoitaja ja sairaanhoitaja eroaa ammatteina kaskenään, myös näkökulmallisesti. Jokaista nöyrää ja asenteeltaan hyvää sairaanhoitajaa tarvitaan.
Sairaanhoitajaopintojen työharjotteluiden anti ammatilliselle kasvulle. Tiedän, jatkuvaa puhetta että harjoitteluita aivan liian vähän. Ehkä määrällisesti kyllä, mutta jos laskee päivissä ja viikoissa, niin kyllä koulu antaa mahdollisuuden ammatilliselle kasvulle sekä sille, että jokainen löytää oman työskentelykenttänsä. Toki joku harjottelupaikka saattaa olla todella paljon ikävämpi kuin toinen ja se vähemmän mieleinen. Silti on hyvä muistaa, että jokainen harkkapaikka antaa jotain. Olkaa nöyriä työlle ja olkaa kiitollisia kouluille, että tekevät harkat mahdollisiksi. Sitä arvostaa myöhemmin. Mutta aiheeseen.
Harjoittelut on antanut todella paljon itselleni hyviä hetkiä hoitoalan parissa sekä todella paljon lisää tietotaitoa. Aina ei käy niin, että harjoittelupaikat toisivat tietotaitoa älyttömästi. Mutta kuitenkin on muistettava, että harjoitteluissa sovelletaan teoria väkisin käytäntöön. Nauttikaa niistä hetkistä, kun onnistutte. Olen huomannut, että tietotaidon lisääntyminen näkyy todella pienissäkin asioissa, kuten potilasohjaamisessa. Potilaat ovat nykypäivinä todella kriittisiä ja vaativia. Tämä asettaa hoitajillekin tietyt raamit, joiden sisässä pitäisi toimia. Potilasohjaus paljastaa myös sairaanhoitajan tietotaidon ja uskottavuuden. Nämä ovat loistavia paikkoja opiskelijoille kasvaa. Nätiä tilanteita itse olen pyrkinyt aina käyttämään ja ne ovat vahvistaneet entisestään omaa osaamistani. Kyse on kuitenkin vuorovaikutuksesta loppujen lopuksi.
Sairaanhoitajan näkökulma ja roolin ottaminen on se kaiken a ja o. Palautteen oppimista olen myös oppinut harjoitteluiden kautta. On ollut lastenosastoa, kirurgian osastoa (ortopedia, verisuoni- ja keuhkokirurginen osasto) sekä sisätautien harjoittelua (tk- sairaala). Jokaisesta harjoittelusta on jäänyt erittäin paljon. Henkinen väsymys on harjoittelun aikana sallittua, se kertoo oppimisen määrästä. Muistakaa se, että ohjaajat on teitä opiskelijoita varten. Parhaimmillaan tolkut opiskelijat on myös ohjaajia varten. Käykää vuoropuhelua keskenänne, ohjaajakin voi saada opiskelijoilta paljon.
Summa summaarum. Ammatillinen kasvu on jokaisella todella yksilöllinen. Paljon kuulee sitä, että "sinä olet lähihoitaja, sunhan pitäisi tietää jo etukäteen todella paljon sairaanhoidollisesta." Toki, helpottaahan se jos on työskennellyt sairaanhoidollisissa paikoissa. Se on vain rikkaus, että sairaanhoitajaksi hakee mahdollisimman laajasti erilaista osaamista. Kukaanhan ei ole myöskään työyhteisössä osaamiseltaan samanlainen työntekijä. Näkemyserot on vain rikkaus, kunhan yhteiset sävelet löytyy. Vaikka olisitte taustoiltaan lähihoitajia, niin antakaa kaikessa itsellenne aikaa. Kaikki kasvaa ja oppii oman ajan kanssa. Annetaanpa esimerkki.
Itse olen jokaisessa ammatikorkeakoulun aikana harjoittelussa käyttänyt kolme viikkoa siihen, että saan rohkeutta ja päättäväisyyttä. Nykypäivänä tämän tiedostan, ja jopa olen uskaltanut nojata siihen. Tämä on antanut työrauhaa. Kyllä se siis tulee sieltä, olkaa itsellenne armollisia. Pilkkokaa kokonaisuus pieniin paloihin ja nauttikaa oppimisesta. Ammatillinen kasvu on prosessi. Kukaan ei kasvata sormea napsauttaessa. Tiedän monia sairaanhoitajia, jotka ovat jo valmistuessaan todella hyviä. Hekin kasvavat. Kymmeniä vuosia sairaanhoitajana toimineetkin kasvavat eläkkeeseen asti. Hoitotyö on kutsumus, joka seuraa vapaallakin. Hoitotyö on parhaimmillaan intohimo. Itse voin sanoa hoitotyön itselleni intohimo.
Antakaa hoitotyön olla itsellenne intohimo ja kutsumus, paremmin saat työskentelyysi voimaa ja luovuutta. Älkää kuitenkin läikytä kuppia yli, muistakaa pitää vapaat vapaana. Olkaa ylpeitä siitä mitä teette, älkää ottako pakkia ammatillisessa kasvussanne! :) Hoitakaa potilaita miten haluaisit sinua hoidettavan, ihmiseltä ihmiselle arvokkaasti ja yksilöllisesti.
Koko ammatillisen kasvun isoin oppi on se, että kulttuurishokin keskellä jännittäminen ja lievä pelko saattaa olla hyväksi ja silloin saa parempaa jälkeä tehtyä, kun haluaa näyttää itselle ja muille. Mikäli ei asioita väännä, mieti, jännitä ja lievästi pelkää, niin onko sillä silloin samaa merkitystä, kuin ilman näitä tunteita? Mielestäni ei.
Omasta ammattiin kasvamisesta on liikaa ihmisiä kiitettäväksi erikseen, mutta jokainen heistä tietää ketä tarkotan. Mulla on ollu harkoissa ja työpaikoissa todella paljon oikeita ihmisiä ympärillä jotka saanu tähän pakettiin lisää voimaa. Lisäksi opettajat ja opiskelukaverit saa kiitoksensa! :)
Henkka
Insgagramissa kyselinkin tilillä, että onko porukalla toivetta blogitekstin aiheeksi. Sain vastaukseksi, että kirjota ammattiin kasvamisesta. Tekstin kulku on pitkälti tarina omasta ammattiin kasvamisesta, mutta tekstin lopussa käyn yleisellä tasolla asiaa läpi. Sosiaali- ja terveysala on kuitenkin ollut ennen aina unelma- ammattini, joten tämän vuoksi alanvalinta on ollut selkeä. Sen lisäksi oli kyllä todella iso merkitys sillä, että yks parhaista ystävistäni lähti opiskelemaan kanssa alaa. Sai ylipuhuttua :)
Itselläni on siis taustalla lähihoitajatutkinto. Sillon ei ollut lähtökohdat kovin helpot. Olin vähän arka käytännöntaitojen käyttämisessä ja en niinkään ehkä ollut se kaikista varmin tekijä. Kummasti lähihoitajakoulutuksen työharjoittelut toivat varmuutta, ja koulutuksen päätyttyä olinkin jo ihan ok pisteessä. Vanhuspuolella tein viimeisen harjoittelun, josta jäinkin kyseiseen harjoittelupaikkaan töihin. Harjoitteluiden jälkeen itselläni oli kuitenkin eväät lähteä kehittämään omaa ammatillista osaamistani.
Lähihoitajaksi kasvamista hankaloitti oman arkuuden lisäksi se, että ensimmäisissä harjoitteluissa kokonaiskuvan hahmottaminen oli haastavaa. Tästä lähtökohdasta oli erittäin mukava lähteä kehittämään itseäni, sillä kehityskohta oli todella kokonaisvaltainen. Tulevien hoitajien on kuitenkin hyvä muistaa, että koulutuksen tarkoitus on antaa lähtötaso omalle ammatilliselle kehitykselle työelämässä koulun jälkeen. Älkää siis missään nimessä aliarvioiko koulutusta. Olkaa harjoitteluissa hereillä, sieltä on ammennettavissa todella paljon! :) Onhan se kuitenkin kiva, ettei koulussa tarvitse istua. Olkaa rohkeita ja nöyriä työtä kohtaan! Sillä pärjää pitkälle.
Kuten edellä mainitsinkin, seuraava vaihe oli kolmen vuoden periodi yksityisessä palvelutalossa lähihoitajana. Olen todella usein pureskellut sitä, että mitä kyseinen työpaikka antoi ammatilliseen kasvuun. Palvelutalossa ollessani hahmotin eri tavalla kokonaisuuksia ja opin ymmärtämään eri tavalla muistisairauksista. Opin kunnioittamaan ihmisiä sekä kohtaamaan ihmiset yksilöllisesti. Perushoitoa palvelutalossahan on todella paljon. Perushoidon lisäksi on myös aina otettava huomioon ihmisen sairaudet, jotta asukasta voi hoitaa mahdollisimman kokonaisvaltaisesti.
Kokonaisvaltaisesta hoitotyöstä opin jonkin verran, mutta perushoidon lisäksi opin todella paljon siitä, miten kipulääkitys tulisi toteuttaa hoitokodissa. Kivunhoidollisesti olisi ihan sama, vaikka joillain asukkailla menisi kolmiolääkkeitä hoitolaitoksessa listalla. Perustelen tämän sillä, että asukkailla on jatkuva ympärivuorokautinen valvonta ja kivun arviointi. Toki näissä on lääkärikohtaisuuksia, ketkä määräävät niitä kolmiolääkkeitä. Opin myös tekemään kovasti töitä siellä sekä hoitotyön eettisiä arvoja. En kuitenkaan väheksy ollenkaan palvelutaloa ensimmäisenä työpaikkana ollenkaan! Työkaverit olivat mukavia.
No sitten, suurimmat oivallukseni lähihoitajana toimiessani. Ne tapahtuivat erikoissairaanhoidon neurologisella vuodeosastolla. Oi neurologia, minä niin henkilökohtaisesti pidän tästä erikoisalasta. Yksilöllinen hoitotyö toteutuu, monipuolisesti erilaisia perussairauksia neurologisten oireiden ja sairauksien takana. Neurologisella vuodeosastolla siis hoidetaan aivoverenkiertohäiriöiden lisäksi aivokasvain potilaita, ms- tautia sairastavia, migreenipotilaita, parkinsonin tautia sairastavia potilata sekä epilepsiaa sairastavia. Ainiin, lisäksi on ALSia ja joskus on myös tulehduksellisia aivosairauksia. Mielenkiintoinen paketti. Todella kokonaisvaltainen osasto ja siellä oppi eeerittäin paljon hoitotyöstä ja miten hoidetaan somaattisesti sairaita toodella laadukkaasti. Oi työkaverit, ikävöin teitä! <3 Työpaikkana akuutti neurologinen vuodeosasto oli ensimmäinen, jossa ymmärsin käsityksen kiire. Kiire on vasta silloin hoitotyössä, kun jollain potilaalla on hengenhätä. Ja todistetusti niin se on. Opin myös kokonaisvaltaisesta hoidosta todella paljon.
Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin sanoa, että neurolla potilaita hoidetaan kokonaisvaltaisesti. Ei pelkästään fyysisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti kokonaisvaltaisesti. Neurolla otetaan huomioon potilaiden perussairaudet. Opin kädentaitojen lisäksi todella paljon potilaiden kohtaamisesta akuutin kriisin keskellä sekä kokonaisvaltaisesta hoidosta. Varmasti tulen työskentelemään neurologialla.
Ensimmäisen kesän alussa itselläni oli ensimmäinen työpaikan vaihto. Olin uuden edessä. Kaikki oli uutta, mielenkiintoista. Työnkuva oli erilainen ja rutiineita ei ollut. Ne rutiinit piti luoda, mutta liikaa rutiineita ei saa erikoissairaanhoidossa olla. Tilanteet muuttuvat. Olin kulttuurishokissa. Oli erittäin raskas perehdytysviikko. Tuntui omalta, mutta kuitenkin oli todella paljon kasvamista. Järkytys. Ensimmäiset fiilikset olivat, että mitä ihmettä täällä tapahtuu? Työkaverit ja esimiehet tukivat ja olivat takana. Päätin silloin antaa uudelle mahdollisuuden. Uskallan väittää, että työurani pelastus. Siksi tämä ala on mulle niin tärkee. Itkin, tuntu tosi pahalta. En lopettanut vaikka alussa tuntui siltä. Jälkikäteen voin vaan sanoa että onneks en jättänyt kesken. Sillon opin tuntemaan itteni. Uskallan väittää, että elämäni isoimpia oivalluksia.
Ammattikorkeakoulun alettua omat silmät aukesivat aivan eri tavalla sille, että miten hoitotyö tulisi toteuttaa mahdollisimman yksilöllisesti. Koen, että käytännön taitojen määrän lisäksi olen oppinut todella roimasti teoriatietoja. Sairaanhoitajakoulutuksen isoin anti on ollut kokonaisvaltaisen hoitotyön osaamisen lisäksi se, että varmuus eettiseen osaamiseen sekä inhimillisen hoidon ymmärtäminen on kaiken a ja o huolellisuuden lisäksi. Lisäksi ammattikorkeakoulussa olisi kyllä ihan suotavaa se, että tuleva hoitotyön osaaja kasvaa kanssa ihmisenä. Uskallan väittää, että edellisen kolmen vuoden aikana oon kasvanut ihmisenä enemmän kun ikinä. Ensinnäkin se, että pitää ottaa tekemisistään vastuu ja pitäs olla kuitenkin itteä ja alaa kohtaan nöyrä.
Ammattikorkeakoulu saattaa kuulostaa joidenkin mielestä todella pahalta, mutta minä sanon amkin olevan paljon rennompi paikka kun siitä huhutaan. Asenne ratkaisee lopputuloksen- niin tässäkin. Ei todellakaan kannata oikeasti nähä painajaisia sairaanhoitajan koulutuksesta. Mutta siis, sairaanhoitajaksi opiskelemaan lähteminen oli paras ratkasu elämässäni. Tämä mahdollisti silmien avaamisen lisäksi ammatillisen kehittymisen. Tässä vaiheessa on hyvä kuitenkin muistuttaa, että lähihoitaja ja sairaanhoitaja eroaa ammatteina kaskenään, myös näkökulmallisesti. Jokaista nöyrää ja asenteeltaan hyvää sairaanhoitajaa tarvitaan.
Sairaanhoitajaopintojen työharjotteluiden anti ammatilliselle kasvulle. Tiedän, jatkuvaa puhetta että harjoitteluita aivan liian vähän. Ehkä määrällisesti kyllä, mutta jos laskee päivissä ja viikoissa, niin kyllä koulu antaa mahdollisuuden ammatilliselle kasvulle sekä sille, että jokainen löytää oman työskentelykenttänsä. Toki joku harjottelupaikka saattaa olla todella paljon ikävämpi kuin toinen ja se vähemmän mieleinen. Silti on hyvä muistaa, että jokainen harkkapaikka antaa jotain. Olkaa nöyriä työlle ja olkaa kiitollisia kouluille, että tekevät harkat mahdollisiksi. Sitä arvostaa myöhemmin. Mutta aiheeseen.
Harjoittelut on antanut todella paljon itselleni hyviä hetkiä hoitoalan parissa sekä todella paljon lisää tietotaitoa. Aina ei käy niin, että harjoittelupaikat toisivat tietotaitoa älyttömästi. Mutta kuitenkin on muistettava, että harjoitteluissa sovelletaan teoria väkisin käytäntöön. Nauttikaa niistä hetkistä, kun onnistutte. Olen huomannut, että tietotaidon lisääntyminen näkyy todella pienissäkin asioissa, kuten potilasohjaamisessa. Potilaat ovat nykypäivinä todella kriittisiä ja vaativia. Tämä asettaa hoitajillekin tietyt raamit, joiden sisässä pitäisi toimia. Potilasohjaus paljastaa myös sairaanhoitajan tietotaidon ja uskottavuuden. Nämä ovat loistavia paikkoja opiskelijoille kasvaa. Nätiä tilanteita itse olen pyrkinyt aina käyttämään ja ne ovat vahvistaneet entisestään omaa osaamistani. Kyse on kuitenkin vuorovaikutuksesta loppujen lopuksi.
Sairaanhoitajan näkökulma ja roolin ottaminen on se kaiken a ja o. Palautteen oppimista olen myös oppinut harjoitteluiden kautta. On ollut lastenosastoa, kirurgian osastoa (ortopedia, verisuoni- ja keuhkokirurginen osasto) sekä sisätautien harjoittelua (tk- sairaala). Jokaisesta harjoittelusta on jäänyt erittäin paljon. Henkinen väsymys on harjoittelun aikana sallittua, se kertoo oppimisen määrästä. Muistakaa se, että ohjaajat on teitä opiskelijoita varten. Parhaimmillaan tolkut opiskelijat on myös ohjaajia varten. Käykää vuoropuhelua keskenänne, ohjaajakin voi saada opiskelijoilta paljon.
Summa summaarum. Ammatillinen kasvu on jokaisella todella yksilöllinen. Paljon kuulee sitä, että "sinä olet lähihoitaja, sunhan pitäisi tietää jo etukäteen todella paljon sairaanhoidollisesta." Toki, helpottaahan se jos on työskennellyt sairaanhoidollisissa paikoissa. Se on vain rikkaus, että sairaanhoitajaksi hakee mahdollisimman laajasti erilaista osaamista. Kukaanhan ei ole myöskään työyhteisössä osaamiseltaan samanlainen työntekijä. Näkemyserot on vain rikkaus, kunhan yhteiset sävelet löytyy. Vaikka olisitte taustoiltaan lähihoitajia, niin antakaa kaikessa itsellenne aikaa. Kaikki kasvaa ja oppii oman ajan kanssa. Annetaanpa esimerkki.
Itse olen jokaisessa ammatikorkeakoulun aikana harjoittelussa käyttänyt kolme viikkoa siihen, että saan rohkeutta ja päättäväisyyttä. Nykypäivänä tämän tiedostan, ja jopa olen uskaltanut nojata siihen. Tämä on antanut työrauhaa. Kyllä se siis tulee sieltä, olkaa itsellenne armollisia. Pilkkokaa kokonaisuus pieniin paloihin ja nauttikaa oppimisesta. Ammatillinen kasvu on prosessi. Kukaan ei kasvata sormea napsauttaessa. Tiedän monia sairaanhoitajia, jotka ovat jo valmistuessaan todella hyviä. Hekin kasvavat. Kymmeniä vuosia sairaanhoitajana toimineetkin kasvavat eläkkeeseen asti. Hoitotyö on kutsumus, joka seuraa vapaallakin. Hoitotyö on parhaimmillaan intohimo. Itse voin sanoa hoitotyön itselleni intohimo.
Antakaa hoitotyön olla itsellenne intohimo ja kutsumus, paremmin saat työskentelyysi voimaa ja luovuutta. Älkää kuitenkin läikytä kuppia yli, muistakaa pitää vapaat vapaana. Olkaa ylpeitä siitä mitä teette, älkää ottako pakkia ammatillisessa kasvussanne! :) Hoitakaa potilaita miten haluaisit sinua hoidettavan, ihmiseltä ihmiselle arvokkaasti ja yksilöllisesti.
Koko ammatillisen kasvun isoin oppi on se, että kulttuurishokin keskellä jännittäminen ja lievä pelko saattaa olla hyväksi ja silloin saa parempaa jälkeä tehtyä, kun haluaa näyttää itselle ja muille. Mikäli ei asioita väännä, mieti, jännitä ja lievästi pelkää, niin onko sillä silloin samaa merkitystä, kuin ilman näitä tunteita? Mielestäni ei.
Omasta ammattiin kasvamisesta on liikaa ihmisiä kiitettäväksi erikseen, mutta jokainen heistä tietää ketä tarkotan. Mulla on ollu harkoissa ja työpaikoissa todella paljon oikeita ihmisiä ympärillä jotka saanu tähän pakettiin lisää voimaa. Lisäksi opettajat ja opiskelukaverit saa kiitoksensa! :)
Henkka
Kommentit
Lähetä kommentti